Siirry pääsisältöön

Sulkku&Sanna 27.5.2009-27.5.2014-->

Ensinmäisiä Sulkusta otettuja kuvia meillä
Tänään 27.5 Sulkku on ollut meillä viisi vuotta. Nyt ajattelin vähän kirjoitella ajatuksia ja muistoja viimeisistä viidestä vuodesta. Sen voin sanoa että tuon ponin takia on naurettu, vuodatettu kyyneleitä, saatu harmaita hiuksia ja opittu millaista on olla hevosen omistaja. Vaikken aina ole ollut samaa mieltä niin nykyään en enää haluaisi vaihtaa hetkeäkään yhteisistä hetkistämme. 

Muistan vieläkin sen päivän kun mentiin katsomaan Sulkkua sen silloiseen ylläpitopaikkaan, sen omisajien kanssa. Mukana reissussa oli tietenkin äiti, hänen äitinsä, Sonja ja molemmat pikkuveljeni. Muistan kun omistaja tyttö talutti meitä pienet pätkän ponin selässä. Muistan myös kun ostopäätös sitten tehtiin ja omistajatyttö pyyhki silmäkulmistaan kyyneliä ja tytön isä kätteli meitä ja onnitteli uusia poninomistajia.

Aluksi kun ratsastaessa mikään ei sujunut, siis silloin kun aloin ratsastamaan poni yksikseni, eikä mikään sujunut oikein edes hoitaessa. Muistan miettineeni silloin että kuinka ehdotan äitille että myydään Sulkku pois ja ostetaan mukava kiltti ja koulutettu poni tilalle. Nyt jos oltaisiin tehty niin niin katuisin. Sulkku on opettanut mulle niin valtavan paljon, vaikka  aika paljon oon oppinut yksin ja kantapään kautta. :)
Muistan kun Sulkku ei meille tulessaan osannut nostaa jalkojaan ylös putsattavaksi. Joskus sitten otin tavoiteeksi opettaa Sulkulle kavioiden noston. Kieltämättä välillä ponin hyöriessä ja kiskoessaan jalat otteestani alkoi itkettämään ja hirvitti mennä kohti ponin takajalkoja Sulkun liikkuessa niin paljon kun narut antoivat myöten.

Ja se päivä kun minä, pieni 10-vuotias tyttö tulen koulusta ja näen pienen ruskean ponit laitumella. Ensinmäiseksi menin laitumen aidan viereen ihailemaan poniani ja voi että olin iloinen. Ja muistan kun en ikinä ollut laittanut riimua hevoselle päähän ennen kun menin viemään Sulkkua yksin pihalle. Aika kauan jouduin pyörittelemään riimua käsissäni ja laittamaan Sulkulle päähän ja pois sitä. No loppujen lopuksi sain riimun Sulkulle päähän ja ponin onnellisesti laitumelle. 

Eräänä päivänä muutaman viikon jälkeen siitä kun Sulkku meille muutti meille ja olin viemässä sitä pihalle, poni kuskasi minua narun päässä ruohotupsulta toiselle. Ja voi sitä häpeeän määrää, hävettää vieläkin vaikka olin silloin ihan aloittelia jolla ei oikeastaan ollut mitään kokemusta hevosista.

Minä, serkumme Veera ja Sonja menossa pellolle ajamaan Sulkulla.
Ne oli niitä ensinmäisiä kertoja kun oon ratsastanut Sulkulla yksin. Aluksi kiersin navetan lenkin äitin kanssa ja sitten äiti sanoi että nyt saat kyllä mennä yksin. Täytyy myöntää että jännitti enkä olisi uskaltanut ehkä mennä, mutta halusin näyttää että kyllä me pärjätään ja äitikin sai tietää tämän vasta joskus paljon myöhemmin. :D
Sulkku myös pomotti mua tosi paljon, enhän mä osannut enkä uskaltanut laittaa sille vastaan. Äidin avustuksella sain harjailtua ponia, mutta kahdestaan ponin kanssa Sulkku pomottia mua täysin. Se hyöri ja pyöri ja uhitteli. Aluksi ratsastukset oli satunnaisia ja äiti talutti aina pienen lenkin. Tai vaihtoehtoisesti käytiin ajamassa. Tuskin se ponia haittasi, olihan se kokematon neljä vuotias kakaraponi. 

Pikkuhiljaa kun sain kuukausien mittaan rohkeutta ja kokemusta aloin pärjäämään Sulkun kanssa vähän paremmin. Opin ajamaan Sulkkua itse vaikkakin se oli nuorempana ratsastaessa ja ajaessa selkainen että saattoin yhtäkkiä säihäktää jotain ja tehdä täyskäännöksen ja laukaten toiseen suuntaan. Muutaman kerran olen tässä tilanteessa tullut selästä alas, mutta aika äkkiä siinä tasapaino kehittyi. 

Kun harjoittelimme joskus kevättalvella laukannostoja mentiin me navetan takana loivaan ylämäkeen tarkoituksenä nostaa laukka. Äiti tuli raippa kädessä Pixin kanssa perässä ja minä käskin selästä päin. No Sulkku sitten säikähti ilmeisesti äitiä ja raippaa tai jotain muuta, mutta kumminkin se hyppäsi ns. näkymättömän esteen jolloin mun tasapaino meni ja tipuin. Muistaaksi kun olin noussut selkään jatkettiin harjoittelua jättäen äitin raippa pois! :D

Silloin kun Sulkulla oli jalkavaivoja itkin monena  iltana Sulkun karsinassa ja vakuutin sille ja itselleni että kyllä se paranee ja että pakkohan sen on. Muistin vaan joskus kun äiti sanoi Dimonassa että kesään asti katsotaan paraneeko se vai mitä pitää tehdä. Siinä oli koko aika se pelko että jos se oma rakas poni ei paranekkaan vaan se pitää lopettaa.. No onneksi parani! ♥
Tuli sellainenkin mieleen että joskus alkuaikoina vaikeina hetkinä mietin että ei Sulkku vai myydä koska sitä ei korvaisi mikään muu hevonen (mikä on täysin totta!!) ja se että sillä on maailman parhaimmat ja tasaisimmat askeleet. Tiesin jo silloin että tuo ei nyt aivan totta ollut...
Sulkkuhan ei siis osannut ratsastaessa oikeastaan mitään kun se tuli meille. Ja mikäs sen parempi yhtälö kun aloittelia ja nuori kokematon ja kouluttamaton poni. Sitten vuonna 2011 loppukesällä/alkusyksyllä Sulkulla oli takajaloissa jalkavaivoja, minkä takia Sulkku saikkuili noin puolenvuoden ajan. Jalkavaivat olivat todennäköisesti äkkikäännöksistä syntyneitä, onneksi ne paranivat eivätkä ole sen jälkeen Sulkkua vaivanneet.

Dimonaan Sulkku pääsi yhtenä kesänä leirille mukaan ja sinä kesänä kehityttiin aika paljonkin. Saatiin molemmat varmuutta touhuun ja puuhailtiin aika paljon yhdessä. Hypättiin esteitä ja baanattiin pellolla. Koko aika pelkäsin Sulkun jalkojen olevan vieläkin kipeät. Onneksi ne ei sitten ole oireilleet tuonyhden kerran jälkeen.

Hahahah, muistin just että joskus kun suostuttelin ja melkein pakotin Sonjan kokeilemaan ratsastamista Sulkulla sivuttain astui se ohjansa päälle ja nosti päätään niin että suitsien poskihihna katkesi. Äiti ei oikein tästä tykännyt ja ihmetteli kuinka siinä niin kävi. Onneksi meillä oli uudet ponisuitset varastossa ja olin jo pitemmän aikaa kuolannut niitä että saisin ne Sulkulle. Enkä siis tahallani yrittänyt vanhoja suitsia hajalle!!
Joskus leikittiin Sonjan kanssa niin että toinen ratsastaa Sulkulla ja toinen on kävellen peiliä. Peilinä oli aina se joka ei ratsastanut ja muistan sen olleen hauskaa! :P
Tiesittekö että Sulkkua on todella vaikea saada menemään lätäkköön? Se ei sitten kastele millään jalkojaan ja ollankin haukuttu sitä meidän neidiksi. :) Tai sitä että jos sillä on kaveri maastossa ei Sulkku tykkää mennä ekana?
Talutusratsastuksisa Sulkku on ollutpääasiassa hyvinkäyttäytyvä poni pari poikkeusta lukuunottamatta. Ensimäinen jonka muistan oli se kun Sulkku pisti ratsastaja selässä maaten, onneksi huomasin sen pian ja poni nousi rauhallisesti ja ratsastaja pysyi selässä eikä loukannut itseään. Toinen on se kun Sulkku oli vähän ylienerginen ja nousi vähän pystyyn...
Talven 2013 Sulkku vietti Rajakalliossa, missä kävin sillä siellä ratsastamassa. Mentiin rennosti vaan kentällä ja hypittiin pikkuesteitä ja maastoiltiin.  Tätä siis noin kerran viikossa ja muuten Sulkku liikkui tunneilla. Kun Sulkku sitten syksyllä muutti takaisin kotia aloin ratsastamaan sillä paljon enemmän. Monien kyynelten ja turhautumisten jälkeen aloin saada Sulkkua taipumaan ja asettumaan. Mutta ne monet kerrat kun lopetin turhautuneena ratsastamisen palkittiin vihdoin kun huomasin että sain Sulkun taipumaan kerta kerralta paremmin niin käynnissä ja ravissa. Laukka oli kaikista hankalin askellaji saada Sulkkua menemään kunnolla, pikku hiljaa aloin saada siitäkin hyviä pätkiä ja uskaltauduimme kokeilemaan onneamme seurakoulukisoissa. Ekoissa kisoissa Sulkku oli pohkeen takana ja toisissa kisoissa sain sen verkassa Paremmin kuulolle. Tämä myös näkyi radasta saaduissa pisteissä.

Hyppäämäänkin päästiin Sulkun kanssa. Sulkku on pääasiassa varma hyppääjä ja hypyt onnistui, käytiin estekisossakin hyvällä menestyksellä. Sulkku on oikein mukava matkustaja vaikka välillä kiukutteleekin koppiin mentäessä. Mutta kun vähän ottaa hännästä kiinni niin hienosti poni sitten astelee koppiin.

Yksi parhaista asioista mitä Sulkun kanssa on tullut saavutettua että oon oppinut tuntemaan sen hyvin ja  luotan siihen enemmän kun mihinkään muuhun hevoseen. Silti täydelliseen luottamussuhteeseen on vielä paljon matkaa.

Rakastan ♥

Sulkulla on niin ihanat häntä ja harja, niihin oon saanut harjoitella tekemään lettejä vaikka se onkin ärsyttänyt pientä poni suunnattomasti. Varsinkin etutukkaan letin tekeminen on ponin mielestä super ärsyttävää ja noloa, eihän pojat sellaisia käytä! Nykyään Sulkku sietää letittämistä jo paremmin. :)

Taluttaessa Sulkku on aina ollut vähän sellainen pomottaja, nykyään ei enää pääse mulle kauhesti isottelemaan. Mutta jos sitä väistättää itsestä pois päin saataa poni kokeilla päästä pomoksi nousemalla pystyyn. Onneksi tätä tapahtuu todella harvoin.

Tiivistettynä toi poni on mulle niin tärkeä ja rakas. Se on opettanut mulle niin valtavasti. Sen miltä tuntuu herätä pakkasaamuna talliin tai sen että joka päivä säässä kun säässä se tarvitsee ruokaa ja liikuntaa. Sen että aina tai edes joka toisella tai kolmannella kerralla ei voi onnistua ja pienistä onnistumisistä pitää iloita koko sydämellä. Ei tätä muuten jaksaisi. Ei tämä ei ole harrastus, tämä on elämän tapa, johon tuo söpöläinen on mut opettanut. Kiitos rakas kaikesta ♥ ja nyt jatketaan eteenpäin!

Kommentit

  1. Ihana postaus, onnea teille 5-vuotis päivän johdosta :)!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva että pidit ja kiitos :) Tuntuu jotenkin uskomattomalta että se on ollut meillä jo niin kauan!:D

      Poista
  2. Luulin aluks et Sulkku kuoli , Pitäis opetella lukee xD

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No mulle tuli kans sellanen ajatus tosta otsikosta eka mieleen että eihän lukiat erehdy, mutta ajattelin sen selviävän jos he viitsivät lukea. :) Onneksi ei sentään ole kuollut!!

      Poista

Lähetä kommentti

Kommentit julkaistaan hyväksymisen jälkeen.
Muistathan että kivat kommentit piristävät päivääni, mutta jos sinulla ei ole hyvää sanottavaa pidä se omassa mielessäsi! Rahkentava palaute on sallittua ja toivottua! :)

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Viikon blogihaaste:Lempiratsastuspaikka

"Osallistun kilpailuun, jonka järjestävät www.cuponation.fi ja Voitto kotiin -blogi."
Oma henkilökohtainen lemppariratsastuspaikka on meillä täällä kotona. On metsää ja metsäteitä, peltoja ja oma kenttä. On niin hienoa kun talli on omassa pihassa ja siellä saa tehdä mitä huvittaa. Voi lähteä ratsastamaan silloin kuin itselle käy, oli kellonaika mikä tahansa. Jos huvittaa niin voi lähteä kentälle tekemään kunnon hikitreenin ja jos se ei hyvita voi lähteä maastoilemaan. Tosin täällä pitää mennä ensin puolesta kilometristä useampaan kilometriin ennen kuin pääsee metsäteille, mutta sekään ei ole este maastovarmalla hevosella.

Maastot ovat todella ihanat. Metsäteissä on valinnan varaa metsittyneimistä teistä peihmeille hiekkateille, jossa saa laukkailla kunnon pätkiä. Metsäteistä lyötyy myös pieniä mäkiä, joita on kiva laukkailla ja lenkille saa pituutta seitsemästä kilometristä vaikka melkein kahteenkymmeneen kilometriin jos on valmis ratsastamaan myös maantietä pitkin. Ja täyty…

Tiineyden eteneminen

Roosan tiineyden etenemisestä ei olekkaan blogin puolelle ilmestynyt juttua toviin. Nyt hiihtolomalla avautui sopiva rako päivittää myös blogia (koskakohan tekisin jotain tuolle ulkoasulle?!) Roosan tiineys on edennyt jo oikein mukavasti ja ilman ongelmia. Tiineyttä on takana jo seitsemän kuukautta, joten vielä olisi neljä pitkää kuukautta odoteltavana. 


Roosan luonne on pysynyt samanlaisena kuin ennen tiineyttä. Virtaa riittää ja välillä sitä löytyy niin paljon, että voisi jakaa vaikka muillekkin. Joskus huomaa päiviä, ettei jaksa painaa samaan malliin, mutta se nyt on normaalia kenelle tahansa. 

Satula alkaa näyttämään siltä, ettei istu enää ihan täydellisesti. Parin kuukauden aikana tullaan todennäköisesti vähentämään satulan käyttöä ja jättämään se lopulta satulatelineeseen. Ei kuitenkaan ihan vielä sillä perjantaille on sovittu valmennus. ;) Roosaa on ratsastettu 4-6 kertaa viikossa ja silloin tällöin treenaillaan ihaan hikeen asti. Roosaa kuunnellen ja Roosan voinnin mukaan ollaan…

Dimonan tallin yleis/esteleiri 1/2

Moi, tänään päästiin kotia leiriltä ja vähän on univelkaa kertynyt viikon aikana. Oli aivan ihana leiriporukka ja meillä oli kivaa :) Ajattelin kirjoittaa postauksen leiristä kahdessa osassa, ettei tuu ihan kamalan pitkää postausta. Nyt kirjoitan teille sunnuntaista, maanantaista ja tiistaita ja myöhemmin sitten loppuviikosta. Kuvia tuli leirillä otettua noin neljäsataa, eli mulle ihan kiitettäväti, kun en paljon edes kuvannut.  Mutta pitemmittä teksteittä aloitetaanpas!

Sunnuntaina siis lähdin Dimonaan kaverini Piian kanssa hänen isänsä viemänä. Perillä oltiin joskus kuuden jälkeen, tervehdittiin Karitaa ja kannettiin meidän valtavat laukut sisälle mökkiin. Me oltiinkin melkein viimmeisiä leirille tulioita paitsi yksi leiriläinen puuttui vielä. Mutta sekin tuli pian ja sen jälkeen Karita esitteli kaikki kaikille ja mentiin katsomaan heppoja ja jakamaan hoitsut kaikille leiriläisille. Iidalotalla oli omat poninsa Pleikkari ja Iivana mukana leirillä. Kun hoitsut oli jaettu mentiin mökki…