Erikoispostausviikko

Muistin että joskus kauan kauan sitten lupasin teille erikoispostausviikon. Ajattelin aloittaa tämän ensin maanantaina, mutta päädyin sittenkin aloittamaan jo tänään eli sunnuntaina.

Heippa vaan kaikille, täällä kirjoittaakin vuorostaan tämän blogin toinen pää tähti eli ihanaakin ihanempi Sulkku poni. Sanna antoi minulle luvan aloittaa erikoispostaus viikon. Hän myös harmittelee kun ei ehtinyt minua kuvata tänään, joten joudutte kestämään vanhoja kuvia. Ajattelin että voisin vähän kertoilla itseäni koskevia asioita näin yleisesti.

Minähän tulin tänne paikkaan reilut neljävuotta sitten, silloin täällä ei ollut minulle yhtään kaveria. Minulla ei kauhean usein ratsastettu, eikä se minua haitannut saivatpahan nuoret lihakseni ja luuni kehittyä rauhassa. Ajolenkit olivat kivoja vaikka minä pelkäsinkin erilaisia kovia ääniä, Sannan äiti kumminkin ajoi minulla ja kolisteli kärryissä niin kauan että rauhoituin ja pikku hiljaa totuin.

Sannakin opetteli minulla ajamaan ja pian hän pystyi ajamaan minulla yksiksensä. Tein hänelle sellaista että käännyin ympäri ja toiseen suuntaan säikähtäen. Ensinmäisenä talvena karkasin usempaan kertaan tarhasta joko langan alta tai välistä. Ihmiset sitten palauttivat minut sitkeästi oikella puolelle langaa.

Seuraavana kesänä Sanna taisi muistaakseni alkaa ratsastamaan minulla enemmän, aluksi äitinsä ollessa mukana ja myöhemmin ilmankin. Ottipa hän myös tavoitteeksi opettaa minut nostamaan jalkani ylös putsattavaksi. Pikku hiljaa minä senkin taidon opin, vaikka taisi Sannalta itkukin tulla epätoivon hetkillä. Samana kesänä Sannan kaverin Piian poni oli meillä hetken kaverinani.

Talvella minulle ostettiin pieni poni kaveri Pixi jonka mahassa kasvoi vielä Alilakin, kerranpa me Pixinkin kanssa karkasimme naapuriin...

Yhtenä talvena minulla pulkkaratsastettiin, se vasta kivaa olikin! Täytyy kyllä myöntää että kuskasin Sannaa 6-0 sinne ja tänne. Sinnikkäästi hän jaksoi mukana roikkua. Opettipa hän minut laukkaamaankin käskystä. Ja välillä hänet oli ihan pakko palauttaa takaisin maan pinnalle, kirjaimellisesti. Onneksi häntä ei ikinä sattunut kovin paljoa.

Kerran Sanna keksi että hyppäämme esteitä, en kyllä oikein tajunnut sitä ideaa. Sen kesän jälkeen minä olinkin sitten saikulla. Kunnes kun siitä toivoin alkoi Sanna taas ratsastamaan minulla enemmän. Kävimme pari kertaa valmennuksessa ja Sanna pysyi sitkeästi selässäni vaikka pukittelin ja tein äkkijärrutteluja. Saman vuoden kesällä menimme Dimonan tallille leirille. Leirillä meillä olikin ihan huippu hauskaa ja pääsimme hyppäämäänkin.

Saman vuoden syksyllä tänne muutti myös Remi hevonen. Meistä tulikin Remin kanssa ihan kivat kaverit ja rapsuttelimmekin toisiamme. Sinä syksynä Sanna ratsasti paljon useammin Remillä kuin minulla. Minua harmitti jäädä Remin varjoon, katselin usein veräjältä kun Sanna haki Remin.

Joulun jälkeen sitten muutin Rajakallioon missä oli monta isoa hevosta ja minun uusi kaveri Eetu. Rajakalliossa minulla ratsasti pienet ihmiset jotka silloin tällöin tulivat selästäni alas vaikken edes yrittänyt päästä heistä eroon. Sannakin kävi minua usein katsomassa kaverinsa Piian kanssa joka ratsasti Eetulla. Harmillisesti Eetu kuoli johonkin suolisolmuun. Onneksi en joutunut olemaan kauaa yksin kun kaveriksini muutti oma ihana naiseni Beerit.

Beeritin kanssa sama meno jatkui kunnes syksyllä tulin takaisin kotia. Nyt en ole kokenut jääväni Remin varjoon vaan Sanna on tuohunnut kanssani ihan yhtä tasapuolisesti. Olempa päässyt muutamiin kisoihinkin. Kivaa meillä on ollut ja toivottavasti tulee vielä olemaankin. Silloin kun tulin takaisin kotia ei Remi enää hyväksynyt minua. Onneksi pikku hiljaa hän alkoi sietämään minua paremmin ja nyt olemme ihan ok väleissä. :)

<3:llä Sulkku